Hirvaan kierroksen hurmaa Salamajärven kansallispuistossa, osa 2

Jalkaisin
Grumpy-risukeitin, alias Äksy.

Heräsin Pitkälahden autiotuvalla erinomaisesti nukutun yön jälkeen. Keittimeksi retkelle olin pakannut mukaan lahjaksi saamani Savotan pienen risukeittimen, joka kulkee helposti mukana litteässä suojataskussa. Kasasin Äksyn nyt käyttöön ensi kertaa. Kokosin ”polttopuiksi” vain kuivaa puusilppua puuvajan lattialta ja pannullinen vettä puuroa & teetä varten kiehui tuossa tuokiossa. Ihastuin Äksyyn heti!

Kävin täyttämässä vesipullon Salamajärven rannassa kaivolla ja sitten otin suunnaksi pohjoisen. Ihan kohta astuin ulos Salamajärven kansallispuistosta – saisin kiertää vielä aimo matkan, ennen kuin Hirvaan kierros palaisi kansallispuiston alueelle takaisin – ja lähdin astelemaan polkua miellyttävässä, pilvisessä säässä. Hirvaan kierros seuraa hyvän matkaa Peuran polun reittiä, joten matkalla tuli vastaan myös tämän keskisen Suomen pisimmän retkeilyreitin opasteita.

Tikka lehahti lentoon lähimännyn oksalta ja jatkoi nakuttelua korkeammassa puussa.

Sain jalkojeni alle metsäpolun ohella myös upouusia pitkoksia ja pätkän helppokulkuiseksi sorastettua reittiä. Mikäs tässä on kävellessä! Perho-Kinnula-tien jälkeen karttaan oli merkitty polun oikealle puolelle ”Sota-Pekan aho”. Jännä nimi. Se takana on varmasti jokin tarina.

Vaikka hakkuuaukea ei maisemana mieltä ylentänyt, ihailin kuitenkin syysruskan värejä. Elo-syyskuun vaihde on mitä loistavinta vaellusaikaa myös Keski-Suomessa. Mustikat saattoivat olla jo vähän yli, mutta ihan sama; napsin niitä suuhuni tuon tuosta. Oli ihanaa kävellä kaikessa rauhassa ja nauttia aamusta metsämaisemissa.

Ainakin niin kauan, kunnes kopsautin vaelluskenkäni tähän pieneen, mutta onnettomasti sijoittuneeseen kiventöröön, jota en polulla huomannut. Tuuskahdin äkkiarvaamatta polulle ja kolautin polveni. Piti ottaa huilitauko polun vieressä, rinkka selästä ja kuulostella polven jomotusta. Puhaltelin ilmaan ja kurotin lisää mustikoita. Vähän ajan päästä tuntui helpottavan ja päätin jatkaa matkaa. Eiköhän se siitä. Mutta katsoin eteeni vähän tarkemmin.

Ahvenlammen laavu oli tosi kauniissa paikassa, suolammen rannalla. Kyllä tässä olisi kelvannut yöpyä!

Etenkin kun rantamaisema oli niin kaunis.. Ja tuo kelo. Kuin veistos.

Matkaa Ahvenlammelta Valvatin ihanalle tuvalle oli 3,5 kilometriä. Se meni joutuisasti… Ja mahtavaa nähdä paikka, josta olin vain kuullut aiemmin. Valvatin autiotuvassa on luontoon.fi.-sivuston mukaan petipaikat neljälle, mutta kyllä sinne useampikin mahtuu retkipatjansa levittämään tarvittaessa. Eikä siinä kaikki: Valvatissa on sauna! Joskus minä vielä tulen tänne yöksi, niin että saan testata saunankin… Nyt tyydyin täyttämään vesipulloni kaivosta ja jatkoin matkaa.

Valvatin jälkeen edessä oli enimmäkseen suovoittoista taivalta. Alkumutkien jälkeen kartalla näkyi pikälti suoraa viivaa, mikä kertoi heti pitkospuutaipaleista. Helppoa askeltaa, nopeaakin, jos ei pysähtele.

Vähä-Valvatin rantamaisemiin saavuttuani pysähdyin välittömästi. Ihan tajuttoman kaunista! Ja niin hiljaista! Hiljaisuuden katkaisi hetkeksi yksin liikkeellä ollut, vastaan kävellyt vaeltaja, joka oli lähtenyt liikkeelle Koirasalmelta samaten perjantai-iltapäivänä. Kohtasimme ilmeisesti aika lailla puolivälissä.

Jätin rinkan parkkiin ja kävelin niemenkärkeen Vähä-Valvatin tulipaikalle. Mikä ihana paikka! Istahdin haukkaamaan välipalaa.

Polun varrella oli sammaloituneita kiviröykkiöitä, jotka ovat tiettävästi pronssikautisia. Niitä hannunvaakunalla karttaan merkittyjä juttuja.

Kohtasin polulla myös vaeltajakolmikon, joka asteli eteenpäin minua reippaammin. Suotaival jatkui. Metsätaipaleella huomasin heidän pysähtyneen ja viittilöivän. Polun vieressä oli iso kyy. Ihan oikeasti iso kyy. Kolmikko oli ystävällisesti jäänyt varoittamaan minua, vaikka he eivät tienneet käärmekammostani. Iso kiitos!

Vähän ajan päästä ohitin vaeltajat, kun he olivat istahtaneet evästauolle. Kun sitten kohtasin seuraavan kyykäärmeen paistattelemassa päivää keskellä polkua, mietin, pitäisikö jäädä vartomaan ja varoittamaan. Tovin odoteltuani tein loikan kärmeen yli ja jatkoin matkaa. Eivätköhän he huomaisi luikertelijan. Ja minä katsoin silmä kovana polkua, että en astuisi huomaamatta yhdenkään kyykäärmeen päälle. Parempi meille kummallekin.

Lehtosenjärven rannassa pitkospuut kaarsivat ihan lähelle rantaa ja pilvet alkoivat näyttää siltä, että oli sateen uhka päällä. Ei tähän sadetta kaivattu, sitä kun ei ollut luvassa tänne päin lainkaan. Ropsautti onneksi vain muutaman pisaran.

Lehtosenjärven rannassa oli myös aivan upea kotalaavu (Salamajärven kansallispuiston hienoa tyyliä) jota ei jostain syystä näkynyt muuten erinomaisessa kartassani. Jos näillä main olisi ollut yöpaikan tarve, tämä olisi siis tullut yllätyksenä. Nautin Lehtosenjärven hiljaisuudesta ja istahdin jälleen vähäksi aikaa alas tauokoa pitämään ja eväitä syömään.

Kun lähdin kotalaavulta metsäpolulle, kuulin ääniä ennen kuin näin sen. Metsäpeura kirmasi pöpelikköön vauhdilla. Peuran polku jatkui vasemmalle, Hirvaan kierros oikealle. Vielä minä sen Peuran polunkin…

Kävelin kuivaan kangasmaastoon, sitten pikkutietä pitkin ennen kuin pääsin jälleen metsäpolulle, joka toi minut Sääksjärven rantaan. Sielläkin oli tosi kiva laavupaikka ja ohikiitävän hetken kävi mielessäni ajatus, että voisin jäädä sinne yöksi. No jos en nyt vielä kumminkaan. Jaloissa oli vielä virtaa.

Sääksjärven eteläpäässä oli edessä jälleen hillittömän pitkä pitkospuuosuus suon yli. Kiitos kaikille pitkospuiden kunnossapitäjille! Mutta hetkonen, mitäs tuolla näkyykään… Karpaloita! Eivät toki ihan kypsimmillään vielä, mutta pakko niitä oli maistaa…

Pieni Sääksjärvi oli aivan lumoavan kaunis. Sen rannalla ei ole virallista tuli- tai muuta taukopaikkaa, mutta tokihan siinä kelpaa alas istahtaa, tästä zen-maisemasta nauttimaan. Niin minäkin tein. Kieltämättä jaloissa jo vähän painoi, sillä taivalta oli jo ihan mukavasti takana.

Tallasin metsäpolkuja, pysähdyin kaivolla, josta en yltänyt nostaa kylmää vettä, koska vedet olivat kuivan kesän vuoksi alhaalla. Vesipulloni vajeni ja vajeni.

Saavuin seuraavalle kartaan merkitylle laavulle eli Murronniemeen. Laavu oli perus-ok:n oloinen, mutta paikka näytti siltä, että huoltoa ei ollut vähään aikaa ehditty tehdä. Ja muutenkin halusin edelleen jatkaa matkaa, vaikka tiesin, että hämärä alkaisi pian laskeutua.

Murronniemen laavulta veden yli johtava silta oli hienon näköinen kauempaa, mutta ylitettäessä jännittävä. Askelmista moni oli nimittäin laho. Rohkeasti kävelin kuitenkin eteenpäin ja pääsin turvallisesti yli. Pieni pintaremontti olisi paikallaan.

Juu, se hämärä oli oikeasti laskeutumassa. Nielujärven eteläpään jälkeen sain kävellä hetken veden äärellä, kunnes reitti vei minut pellon laitaan. Valkoiset rehupaalit täplittivät harvakseltaan maisemaa. Voisikohan se tie kohta tulla? Kiitos. Pyydyskoski 7,1 km. Ei, sinne asti en enää taivaltaisi.

Hämärä tihentyi askel askeleelta. Kiitos kuivan sään, kuivat pitkospuut erottuivat hämärässäkin hyvin, jopa näin ilman otsalamppua. Ajattelin huvikseni kokeilla, miten pitkään näkisin kävellä ilman että laittaisin otsalampun päähäni. Mikäs tuo on? Sammakko. Toinen. Kolmas. Lopetin laskemisen, kun tajusin, että ne viihtyivät kasteisilla pitkospuilla. Mutta en kai minä taas astunut käärmeen yli?

Kun lopulta ajattelin, että nyt en enää erota kunnolla polkua vaaleampana maastosta ja että olisi pakko pistää otsalamppu paikalleen, huomasin että edessäni oli puukatos. Ihanaa, viimeinkin unipaikka eli Talviaho! Olin päättänyt nukkua tulipaikalla taivasalla, sillä en jaksanut enää ajatella kävelyä Pyydyskosken laavulle, vaikka sinne ei montaa kilometriä olisi enää ollutkaan. Säätiedotus lupasi kuivaa yötä. Tein tulet, join teetä, kuuntelin liekkien huminaa, virtaavaa vettä, söin myöhäisen iltaruokani. Olin armottoman väsynyt ja oli tosiaankin levon aika: päivän taipaleeni Hirvaan kierroksella oli yli 30 kilometriä.

Tarkistin säätiedotukset vielä kerran. Kirkasta luvassa. Levitin avaruushuovan maahan tasaiselle ja pumppasin makuualustan mukavaksi. Uniaika.

Retkiajankohta oli elo-syyskuun vaihde 2018.

Hirvaan kierroksen hurmaa Salamajärven kansallispuistossa, osa 1

Hirvaan kierroksen hurmaa Salamajärven kansallispuistossa, osa 3

4 thoughts on “Hirvaan kierroksen hurmaa Salamajärven kansallispuistossa, osa 2

  1. Saavuimme elokuussa -17 Nielujärven laavulle, koska alkoi olla jo pimeää jäimme yöksi. Polttopuuksi tarkoitetut pölkyt taisivat olla puoliksi lahoja ja kosteita. Laavun ympäristö litisevää savea. Aamiaiselle menimme Sääksjärven laavulle, jossa oli eri meininki. Hyvät puut, siisti kangasmaasto. Hyvä tauko- ja yöpymispaikkakin. Edellinen laavu oli koko kierroksen pohjanoteeraus.

    1. Sääksjärven laavu on hienossa paikassa, kyllä minäkin ehdottomasti sen mieluummin valitsisin noista kahdesta 🙂 Nielujärven (Murronniemen) laavu ei minuakaan tällä reissulla houkutellut yöpymään (vaikka ehkä olisi ollut aika…) ja siellä oli selvästi huollon tarvetta. Jos muistan oikein, Nielujärven laavu on Kinnulan kunnan hoidossa.

Kommentit