Tikkakoski, kiitos! Seuraava kävelyretkeni alkoi taas superhelposti: astuin Jyväskylässä paikallisbussiin (jyväskyläläisittäin siis linkkiin) ja matkasin sillä Tikkakoskelle. Retkieväsostosten jälkeen lähdin matkaan kohti Uuraisia.
Ensimmäiseksi käännyin Kirkkokadulle, jonka varrella poikkesin Tikkakosken Monipalvelupisteessä, josta löytyy muun muassa nuorisotila, laboratorio, neuvola ja kirjasto. Joskohan kirjastolta selviäisi, missä kohtaa se Tikkakosken koski itse asiassa on? Kysymys oli liian paha vuorossa olleelle kirjastonhoitajalle, joten lopputuloksena oli, että yrittäisin törmätä koskeen omin neuvoin.
Kirkkokadun varrelta löytyi tietenkin Tikkakosken kirkko. Pian kirkon jälkeen käännyin Kirkkokadulta vasemmalle, kohti Hietajärvestä laskevaa Autiojoen uomaa ja sen vartta myötäilevää rantareittiä.
Tummansinisellä sillankaiteella yksinäinen keltainen koivunlehti loisti kuin syysaurinko. Jokipuisto oli tosi suloinen! Miksiköhän en ollut käynyt täällä aiemmin? Vehreässä jokipuistossa leijui syksyn tuntu.
Hiljalleen virtaava Autiojoki vaikutti hyvin vähävetiseltä, mutta kohta alkoi kuulua myös veden kohinaa.
Olisikohan tässä nyt se Tikkakoski? Hyvin mahdollista. Koski ei kuitenkaan kohissut vapaana, vaan pato rajoitti veden virtausta. Kartta kertoi, että padon yläpuolella oli Hietajärvi ja vasta Itärannan puolelle menevän kevyen liikenteen sillan jälkeen edessä oli Luonetjärven järvimaisema.
Pääsin koulun vierestä Luonetjärven rantaan johtavalle ulkoilureitille, missä kohtasin vain pari vastaantulijaa. Myös järvellä oli hiljaista.
Kohta huomasin olevani tutuissa maisemissa: Seitsemän kukkulan luontopolun retkeltä tutut rappusethan ne siinä. Ja kupeessa mitä kaunein herkkutatti.
Bongasin lisää upeita herkkutatteja Länsirannan viereisen mäntykankaan poikki kävellessäni. Minun ei ollut mitään järkeä poimia herkkuja kyytiin, koska olin yön yli-reissulla ja ilman kokkausvälineitä.
Sitten edessä oli Länsirannan varuskunta-alue, jossa vaikutti olevan kertausharjoitusporukkaa liikkeellä. Toki Sotkun munkki olisi maistunut, mutta eipä minulla olisi ollut aidan toiselle puolelle muuta asiaa.
Sotilasalueen kyltti muistutti varsin tehokkaasti siitä, että oli syytä pysyä oikealla puolella aitaa. Lisäksi reittini varressa oli kotvan matkaa sinivalkoisia maalirinkuloita puissa viestimässä siitä, millaisella alueella oikein kuljin.
Mansikkaheton kohdalla avautui jälleen suloinen suolla silattu maisema Luonetjärvelle. Heti tämän jälkeen vasemmalla mäntykankaalla oli hassuja sotilasalueen ”rakennelmia”. Ihan kiva, että siellä ei ollut illan vilakalla mitään harjoitustouhuja menossa, joten sain kävellä asvalttia eteenpäin ihan rauhassa.
Käännyin Luonetjärventieltä Sarpatintielle, joka pölisi kuivuuttaan, kun auto ajoi vastaan hiekkatietä. Sarpatintien kohokohtia oli ”Mummola”-kyltti tyyliin sopivine postilaatikoineen!
Mummolan pihalla näkyi olevan ite-taidetta ainakin mummon ja vaarin verran. Kiitos siitä, että kaksikko näkyi tielle asti!
Kun saavuin Sarpatin kohdalle Luonetjärven pohjoispäähän, heitin samalla hyvästit tielle. Vasemmalle näet osoitti lupaavasti Metsäpolku-viitta: matkaa laavulle oli sitä myöten vain 300 metriä.
Aaron laavulla istahdin hetkeksi alas tauolle. Tikkakosken Latu pitää Sarpatin laavusta huolta talkoilla – upeaa! En yhtään ihmetellyt muistutusta siitä, että paikassa ei ole jätehuoltoa eli roskaton retkeily -periaatteella mennään täälläkin. Polttopuita on myös syytä käyttää säästeliäästi, eiväthän nekään ilmaannu laavulle tyhjästä.
Laavuhuilin jälkeen seurasin polkua puron yli ja päädyin vähän ajan kuluttua helppokulkuiselle pikkutielle. Ei tarvinnut siis katsoa jalkoihin, vaan saatoin katsella ja kuunnella metsäluontoa ympärilläni.
Sitten seurasi pätkä Vehniäntietä, jolta jatkoin matkaa Kummunkylään Kummuntietä pitkin. Mikä ihana maaseudun rauha – ja kohtasin jälleen hevosia tien varren laitumella. Kuinkahan mones kerta tänä vuonna?
Kummunkylän maisemista löytyi myös tämä tienvarren hylätyn näköinen rakennus, jota arvelin entiseksi kouluksi, ihan ikkunoiden koon ja mallin perusteella.
Syyskuisen illan seuranani oli mitä kaunein ilta-aurinko, kultaamassa edessäni aukeavaa maisemaa. Kyllä Kummulla kelpaa!
Laskeuduin Kummulta alamäkeen ja seuraavan risteyksen jälkeen oli edessäni jo täysin tyyni Simuna-järvi. Aution uimarannan kupeessa näin muutaman hiekkaisen, mutta niin kauniin herkkutatin. Eivät olleet kellekään kelvanneet…
Hiirolantieltä siirryin jälleen asvaltin laitaan, tielle 630. Tuntui hassulta, että tien nimi on Jyväskyläntie, koska minulle se oli tie kohti Uuraisia.
Pihatien suulla hohti jotain valkoista. WC-pönttö oli aloittanut uuden uran kukkaruukkuna. Krysanteemit näyttivät viihtyvän pöntössä varsin hyvin…
Kello oli vähän yli seitsemän illalla. Joko kohta pääsisin taas pois asvaltilta?
Onneksi Pokelantien risteys saapui pian ja pääsin jälleen hiljaisen hiekkatien rauhaan. Harmaantuneet rakennukset tien varressa heittivät minut hetkeksi toiseen aikakauteen, kun kävelin laskevaa aurinkoa kohti. Kun olin ohittanut Pokelan tilan, tarkistin kartasta, että Marjoniemeen ei ollut enää pitkälti. Enää parisen kilometriä. Ja yksi hevostila taas siinä matkan varrella.
Ilta hämärsi jo ihan oikeasti, kun viimein saavuin päivän päätepisteeseeni Marjoniemen tilalle. Olin päättänyt jälleen käyttää hyväksi mahdollisuutta yöpyä mukavasti sisätiloissa tällä kahden päivän retkellä, sillä pärjäsin siten kevyellä repulla.
Sain emännältä avaimen aitan huoneeseeni, joka yllätti iloisesti viihtyisyydellään ja varustuksellaan. Taas yksi helmi matkan varrella! Olin etukäteen pyytänyt, että voisin saada vaikkapa voileipää iltapalaksi ja sekin oli järjestynyt, samoin aamiaistarvikkeet huoneeseen, jossa oli ilokseni myös vedenkeitin. Kaikki, mitä tarvitsin hyviin yöuniin ja vieläpä kohtuuhintaan. Kyllä kelpasi kallistaa pää tyynyyn.
Parasta / mielenkiintoisinta päivässä
- Viehättävä Autiojoen rantareitti (Jokipuisto), Tikkakoski
- Kummunkylän maisemat, Uurainen
- Huimaavan hieno kävelysää ja ilta-auringon valo
- Marjoniemen tila
Kävelypäivä
13.9.2019