Kävellen halki Suomen 21: Uurainen-Saarijärvi

jalkaisin
Marjoniemen päärakennus, Uurainen.

Uurainen antoi minulle aurinkoisen herätyksen Marjoniemen tilalla mukavassa aitassa. Talonväki oli joutunut lähtemään aamuvarhaisella reissuun joten nautin aamiaisen omine nokkineni aittahuoneessa. Kiitos vedenkeittimen, onnistui myös tee ja aamupuuro. Päärakennus näytti näin aamusella ihan toiselta kuin iltahämärissä saapuessani. Suorastaan häikäisevältä.

Marjoniemen rantaniitty ja hevosia, Uurainen.

Ennen kuin viipotin tieheni, kurkkasin päätalon taakse Sääkspää-järvelle ja rantalaitumelle, jolla käyskenteli tilan islanninhevosia. Aikamoinen idylli, mutta lähdettävä oli!

Marjoniemestä siirryin hiekkatietä Multia-Uurainen -asvalttitien varteen ja kohta olisi ollut kevyen liikenteen väylällä tarjolla jopa levähdyspenkki. Ei nyt ihan vielä sentään! Seuraavasta T-risteyksestä sain kääntyä vasemmalle, kohti Uuraisten keskustaa.

Hieman ennen Uuraisten keskustaa huomasin vasemmalla puolellani päiväkodin. Sen nimen keksijällä on ollut sana hallussa: Päiväkoti Pikkula

Keskustassa tuli vastaan myös Kauneushoitola Sievä (loistonimi!) ja paikallinen kuppila, Viljo’s pubi. Kiitos, että kaikkea ei ole englanninnettu!

Muistokivi, jossa laatta Keski-Suomen läänin keskipiste, Uurainen.

Torin kupeessa tuli vastaan kivi, jonka kyljessä on pronssilaatta. Uurainen on ennen ollut Keski-Suomen läänin keskipiste. Siis silloin kun Keski-Suomi oli vielä lääni (1960-1997) eikä pelkkä maakunta. Nythän Keski-Suomi on osa Länsi-Suomen lääniä.

Torilla oli lauantaiaamuna hiljaista, samoin kylänraitilla. Marssin seuraavaksi muutaman vuoden takaa tuttuun paikkaan, joskin kesän 2016 Nikaraisten kirkkotien retkeni aikaan baarin rakennuksessa oli vielä matkahuoltokin.

Uuraisten baari ja entinen matkahuolto, Uurainen.

Kesäkuussa 2016 saavuin tänne bussilla, selvitin kahvilasta paikallisen taksin numeron ja siirryin sitten kumipyöräisellä Nikaranperälle, mistä talsin polkuja pitkin Multialle. Nyt ovi oli kiinni; lounaskuppila on avoinna vain arkisin. Varsinainen baari taitaa olla muisto vain.

Bussikatos SEO-huoltoaseman pihassa, Uurainen.
Bussikatoksen seinämaalaukset esittävät Uuraisten karttaa, Uurainen.

SEO-huoltoaseman edessä on kuitenkin valtavan hieno odottelukatos linja-automatkustajille. Katoksen sisäseiniin on maalattu Uuraisten keskusta!

Toisella puolella tietä seisoi murheellisesti nyökähtänyt navetta. Kohta ohitin uudehkon näköisen, hienon Leinikinpuiston huvimajoineen sekä seurakuntakodin. Koulukeskuksen vastapäisellä nurmikolla kohtasin joukon linnunpelättejä, jotka olivat 21.5.2019 järjestetyn kierrätyspäivän linnunpelättikilpailun satoa.

Uuraisten kirkon jätin käymättä, eihän se kuitenkaan olisi ollut lauantaina auki. Tai niin ainakin arvelin. Nuokkarin kohdalla ihastelin seinämaalauksia.

Uuraisten työväentalo, Uurainen.

Hakkaraismäentien hiljaisuudessa etenin ohi Uuraisten työväentalon, joka näytti olevan vielä oikein siistissä kunnossa. Sitten alkoikin hiljaisempi taival, kun talot vähitellen harvenivat. Hakkaraismäentie yhtyi tiehen 6304 ja pian vaakunakyltti ilmoitti, että olen astunut Saarijärven puolelle. Heippa, Uurainen!

Isojoki, Uurainen.

Saarijärvi-taival alkoi heti kauniisti: rajan tuntumassa sain ihailla sillalta Isojoen virtaavaa vettä.

Autio maantie matkalla Saarijärvelle

Ohitin talon, jota hanhilauma vartioi. Seurasin matkan etenemistä vanhoista kilometripylväistä, joita ilokseni oli muutama tien varressa. Käsittääkseni tästä Lanneveden kautta on aikoinaan kulkenut vanha valtatie 13. Ehkä siksi tiellä oli näitä pitkiä suoria.

Oikealle kääntyi ehdottomasti eksoottisin sivutie koko reissulla: Tahitintie.

Lehmiä laitumella, lannevesi

Iloitsin siitä, että näin sekä lehmiä että hevosia laitumella tälläkin kävelyretkellä.

Kaunis taukokatos matkan varrella, Saarijärvi

Olin jo jonkin aikaa miettinyt, että alkaisi olla tauon paikka eli kohta pitäisi ottaa repusta istuinalusta ja istahtaa tienpenkalle. Sitten tuli pelastus ja arvatenkin entinen pysäkin katos tien laidan nurmikolla. Teki hyvää ottaa reppu pois selästä, oikaista rankaa ja haukata välipalaa kukkasten keskellä. Iso kiitos lepopisteestä!

Maantien varressa hakkuuaukea ja toisella puolella järvi, Saarijärvi

Asvalttia riitti edelleen sekä suorana että hitusen kaartavana, mutta onneksi sain välillä katsella myös tien itäpuolella välkkynyttä Lannevettä. Muutoin tietä reunustivat vuoroin metsät ja pellot.

Sampola-talo, Lannevesi, Saarijärvi

Lannevesi on entisajoista selvästi hiljennyt – tunnistin jälleen ikkunamallista entisen kaupan, joka nyt palveli yksityiskotina – mutta kylä on edelleen voimissaan. Tien oikealla puolella oli niin upean näköinen rakennus, että sen pihaan oli ehdottomasti kurvattava: Sampola.

Sampola on kerrassaan komea. Sen vieressä jääkiekkokaukalo odotti talvea, pihaan johtavan tien pielessä soman rakennuksen kesäkahvila oli puolestaan jo sulkenut ovensa. Syyskuu on välitilaa – ei enää kesä, ei vielä talvi.

Pirstekivi Summanen-järvestä, Lannevesi

Pihassa oli kuitenkin tutkittavaa myös turistille: Pirstekartiokivi. Opin lappusesta, että Summanen-järvi on yksi Suomen 12 kraatterijärvestä. (Haa, Petäjävedellä on myös kraatterijärvi, pyöreä sellainen!). Meteoriitti on aikanaan syöksynyt tuossa naapurissa maahan ja tehnyt törmäyksessä maljamaisen kraatterikuopan, halkaisijaltaan noin 3,8 km. Tämä kuoppa täyttyi sittemmin vedellä ja siitä tuli osa Summanen-järveä. Pirstekartiokivi on törmäyksen tuloksena peräisin kallioperän graniitista.

Frans Toikkasen veistos, Lannevesi, Saarijärvi

Saarijärvi on kuulu taiteilijoistaan ja kynäniekoistaan. Pirstekartiokiven tuntumassa on myös Frans Toikkasen veistos vuodelta 1996.

Palasin takaisin ”valtatielle”.

Hyvin pian kohtasin Hannunvaakunalla varustetun ruskeapohjaisen viitan, joka osoitti oikealle: ”Tarmo Mannin muistopatsas”. Minkähän verran sinne olisi matkaa? Oli pakko kaivaa puhelin esiin ja etsiä tieto muistopatsaan sijainnista. Viiden kilometrin päähän en tekisi pistoa. Onneksi muistopatsaalle oli vain vähän toista kilometriä. Sen verran viitsin kyllä poiketa.

Hiekkatie toi minut Lannejoen tuntumaan, missä mainostettiin myös Kiimasen Savun saunamaailmaa ja Hernesalmen myllyä.

Tarmo Mannin muistomerkki, Lannevesi

Seurasin pienempää viittaa, mutta myönnän, että en heti meinannut edes hoksata, mikä se muistopatsas on. Neliskanttinen paasi näytti vahvalta vaihtoehdolta ja sehän se oli… Olin erottavinani veistoksen kivestä nimikirjaimet KT eli Kain Tapper. Korpilahtelaista graniitista veistetyn Itkevä kivi-veistoksen (2000) pintaa pitkin piti valuman vesi kesäisin. Nyt oli niin kuivaa, että ei siitä kyllä vesipisaraakaan virrannut.

Katsoin kaihoten Lannejoen rannan saunaa. Ehkä pitää joskus ilmoittautua Kiimasen Savulenkille!

Asvaltti kuitenkin kutsui ja matka jatkui ohi Lanneveden koulun (1899), pankin ja työväentalo Rientolan.

Kivipenkit ja kivipöytä taukopaikalla, Saarijärvi

Seuraava viehättävä taukopaikka löytyi veden ääreltä. Lampsinlampi, mikä oiva nimi! Levikkeen reunassa tyynen lammen rannassa palveli tätä lampsijaa kivipöytä kaksine kivipenkkeineen, taatusti ilkivallan kestävää materiaalia. Idyllistä!

Viljapelto, sen takana metsä ja sinitaivas, Saarijärvi

Viljapelto odotti korjuuta, minä Tarvaalan lähestymistä. Autoja ajeli vastaan harvakseltaan. Päivän ainoa linja-auto Saarijärvelle oli jo ehtinyt huristella ohi. Mietin, mihinkähän asti ehtisin kävellä, ennen kuin ennalta sovittu kyyti ehtis kohdalleni.

Summanen-järvi ja Haikan kärki Saarijärventieltä nähtynä

Iloitsin, kun Summanen-järvi erottui pellon takaa ja älysin kartan avulla, että tuon niemen täytyi olla Haikan kärki, missä en ollut aiemmin käynyt. Se jäisi kyllä tälläkin retkellä käymättä, koska pisto Summassaareen olisi useamman kilometrin mittainen. Toisen kerran sitten…

Kun metsä vaihtui aukeaksi, alkoivat tien molemmilla puolilla Tarvaalan pellot. Vuoden koulu 2018! Laskeuduin alamäkeen ja edessäni oli Majakoski, sen rantamaisemissa katos tulipaikkoineen ja sillan toisella puolella (kiitos!) siisti huussi. Mitkä kauniit koskimaisemat!

Oikealle puolelle tietä jäivät niin Tarvaalan Biotalouskampus kuin Summassaaren viitat. Vasemmalla esiteltiin kyltein mallikosteikkoa, mutta pääni ei pystynyt vastaanottamaan niiden tietoja. Alkoi olla nälkä, sillä matkaa ei ollut jäljellä enää paljoa. Ehtisinkö kävellä ihan tielle 13 asti?

Muistelin samalla käyntiäni vasemmalle puolelle jääneelle Tapperin veljesten kotitalolle Juholaan. Siellä olisi kiva käydä uudestaan joskus.

Sitten puhelimeni ilmoitti, että sovittu kyyti Saarijärveltä eteenpäin olisi kohta kohdalla – pääsisin illaksi mökkisaunaan!

Ole hyvä, ota omenia-kyltti ja korillinen omenia tien varressa, Saarijärvi

Ennätin juuri ja juuri Ojalehdontien kohdalle ja painoin mieleeni sen läheisen linja-autopysäkin, jolle oli seuraavalla reissulla tähdättävä. Vaan kaikkein ihaninta oli, että nälkäinen kulkija kohtasi kävelyn päätepisteessä omenatarjoilun! ”Ota omenia!” No minähän otin pari punaposkista herkkua iloiten matkaani … Tämä oli siis mitä osuvin paikka lopettaa päivän kävely!

Parasta / mielenkiintoisinta päivässä

  • Uurainen: kivojen yksityiskohtien keskusta
  • Lannevesi: Sampola ja Tarmo Mannin muistopatsaan seutu
  • Kauniit maalaismaisemat ja vesistö
  • Omenatarjoilu lopussa!

Kävelypäivä

14.9.2019

Kommentit