Kävellen halki Suomen 56: Ivalo-Inari

Tyyni Ukonjarvi ja rantakivikko.
Upe Ivalojoki-kyltin edessä.

Oli taas lämmin päivä edessä, kun pakkasin aamusella rinkan kantokuntoon Ivalossa. Edellisenä päivänä olin talsinut Ivaloon Saariselältä ja virtaa oli kehossa valmiiksi, vaikka vähemmän hikinen keli olisikin ollut mieleeni enemmän. Heitin hyvästit hotelli Kultahipulle ja lähdin matkaan, tähtäimessä Inari.

Ivalojoki.

Pysähdyin kuitenkin vain muutaman sadan metrin päässä, sillä Ivalonjoki kimmelsi suloisesti nelostien molemmin puolin. Niin leppeältä näytti tämä kirkas uoma. Vaan ei passannut jäädä tähän hohhailemaan.

Nelostie kaartaa, metsää ympärilläl.

Edessä oli taas tuttua ja turvallista, eli valkoisen piennarviivan reunustamaa nelostien asvalttia. Liikenne oli edelleen pitkälti harvahkoa, enkä jaksanut laskeskella edes matkailuautoja. Ilahduin aina, kun näin puiden yli maaston muotoja. Ja tietenkin siitä, jos tie edessä kaartoi eikä mennyt piikkisuoraan.

Tallasin ohi Naaravaaran, Ujevaaran ja Sovintovaaran ja sitten oli pakko pysähtyä juomatauolle Ukonjärven lomakylään johtavan sivutien risteykseen. Levitin istuinalustan maahan ja pyyhin otsaani.

Ukonjärvi ja rantakivikko.

Suureksi ilokseni sain kohta ihanaa maisemaseuraa eli Ukonjärven! Nelostie kurvasi mahtavasti Ukonjärven rantamaisemiin, jotka avautuivat tien oikealla eli itäpuolella. Kävin istuskelemassa mieluisalla maisemapaikialla tovin. Karua ja niin kaunista. Ukonjärveä katsellessa pystyi unohtamaan hetkeksi, että ihan vieressä kulki nelostie. Siis silloin, kun autojen ääni oli hiipunut kaukaisuuteen.

Ukonjärvi, Inari.

Järvi-ihmisiä kun olen, niin tänne olisi ollut kiva jäädä maisemaa tuijottelemaan. Paitsi että ne autot ja moottorien jyrinä. Jos vähän aiemmin oli tuntunut, että ei niitä niin paljon ollut, niin nyt nelipyöräisiä oli ihan liian kanssa.

Kaksi poroa kävelee nelostien pientareella.

Porotkin älysivät mennä siivosti pientareen puolelle. Ehkä niitäkin ärsytti… Hetken kuluttua sadattelin mielessäni pakettiautoilijaa, jolla oli kiire ohittaa matkailuauto. Ohittaja ei nähnyt, että vähän edempänä oli poroja ohituskaistan puolella. Onneksi ei tullut osumaa.

Ukonjärven rannassa oleva taukopaikka ja sen pöytä sekä penkit.

Ukonjärvi oli saanut minut niin lumoihinsa, että ylitin pian jälleen tien ja asetuin välipalalle ihan aidolle taukopaikalle, jonka pöydät ja penkit olivat virkeämpiäkin aikoja joskus nähneet, mutta kestivät vielä mainiosti minun painoni. Bonuksena taukopaikalta löytyi ihan riittävän siisti huussi. Retkotettuani vielä tuokion selänsuoristuspenkillä jatkoin matkaa. Vasemmalle jäi Kirakkakankaan vesivoimala, Suomen pohjoisin.

Auringon kimmellystä Ukonjärvellä.

Hyvästi, ihana Ukonjärvi, sinä helmi nelostien varren järvien joukossa!

Karhunpesäkivi

Karhutupa-kahvila ja ravintola.

Karhunpesäkiveä oli mainostettu kahvilakylttien kera jo muutama kilometri aiemmin ja kun tulin toisen järvikaunokaisen eli Myössäjärven maisemiin, tiesin että sekä virkistyskeidas että kiinnostava nähtävyys olivat jo ihanan lähellä.

Jäätelöannos lautasella.

Ihan ensimmäisenä syöksyin parkkeeraamaan rinkan penkille ja sitten jätskikioskin jonoon. Taivaallista! Vasta tämän jälkeen suuntasin ajatukset itse Karhunpesäkiveen, joka tietenkin sijaitsee mukavan rappustaipaleen päässä ylärinteessä.

Siirsin rinkan kahvila-ravintolarakennuksen seinustalle ja lähdin reippailemaan Karhunpesäkiven ”kuntoportaille”.

Karhunpesäkivi portaiden yläpäässä Inari.

Kapuamista rinnettä ylös olikin ihan kiitettävästi, mutta ei siinä nääntymään päässyt. Samalla sain nauttia viehättävän männikön tarjoamasta osittaisesta varjosta. Odotin vuoroani jännittyneenä. Ihan kiven sisään siis? Jaa tuosta aukosta? Nuoli osoitti suunnan.

Veden uurtamia onkaloita karhunpesäkiven sisällä.

Kyllä, aukosta pääsi todellakin pujahtamaan suuren siirtolohkareen uumeniin ja tarkastelemaan veden tekemiä uurteita vaaleanruskehtavassa kivessä. Tosi jännä paikka! Tarina kertoo, että tänne Karhunpesäkiven suojiin olisi joku miekkonen kömpinyt unille ja herännyt karhun vierestä, siitä se nimi.

Rappusten vieressä opastettiin kapuamaan vielä 300 metriä ylämäkeen, palkintona Inarinjärven maisemat, mutta olin tylsä ja päätin laskeutua alas, sillä kävelymatkaa Inariin oli vielä jäljellä. Laiska päätös sinänsä, sillä eihän tuosta älyttömän montaa askelmaa olisi nyppylän laelle ollut, mutta jalkani halusivat kurvata tällä kertaa alamäkeen.

Nautin vielä Karhutuvassa hillaletun ja hellelimsan, sitten taas rinkka selkään ja menoksi.

Nelostien kaartaa kohti Inaria.

Oi nelostie. Mieltä virkistivät jälleen eniten mutkat ja puiden ylle kohoavat vaarojen laet.

Lemmenjoki kutsuu, 60 km, hehkutti tienvarsikyltti. Ai sinne enää niin lyhyt matka? ”Jaksa vielä 3 km”, kannusti taasen Visit Inarin mainoskyltti. Se oli varmasti enemmän suunnattu uupuneille moottoriajoneuvoilla liikkuville kuin meikäläisen kaltaisille, vaikka omin voimin kulkijat tuolla on vähän syvällisempi merkitys. Kiitin silti mielessäni Visit Inaria.

Inari

Inarin järven maisemaa puiden takana, Inari.

No sieltä se Inarinjärvi sitten ilmestyi näköpiiriin. Pitänee joskus käydä katsomassa, millainen maisema sieltä Karhunpesäkiven reitin näköalapaikalta oikein avautuu.

Seurasin nelostien vartta keskustaan ja löysin helposti Inarin keskustasta varaamani majapaikan, hienolla paikalla Inarinjärven rannassa sijaitsevan hotelli Inarin.

Inarinjärvi jonka yllä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta.

Olipa ihanaa astella illalla hotelli Inarin ravintolaan syömään ja katsella ikkunapöydästä Inarinjärvelle, joka välkehti heinäkuisen illan korkealta hehkuvassa auringossa.

Vesitasoretkelle pohjoisen maisemiin en kaivannut, vaan suunnitelmissani oli matalammalla pysyttelevä lähiretki seuraavalle päivälle. En halunnut lähteä jatkamaan matkaa Inarista vain yhden yön jälkeen, olihan täällä nähtävää.

Lepopäivä Inarissa: Siida ja Ukko

Seuraava päivä oli siis jälleen lepopäivä – tai sightseeing-päivä, miten sen nyt ottaa. Olin jo etukäteen miettinyt risteilyn Inarinjärvellä, sillä melontaretki olisi edellyttänyt enemmän ennakkojärjestelyjä, enkä halunnut huonolla tuurilla keikkumaan yksin Inarinjärven aalloille, jos olisi sattunut eteen kovatuulinen päivä.

Kävin ensi alkuun tutustumassa saamelaismuseo Siidaan, mutta kesällä 2021 museossa sisällä tehtiin peruskorjausta. Ulkoalueella oli kuitenkin kiva kuljeskella ja tutustua rakennuksiin, ansoihin sun muuhun (kunhan pääsin äänenkantaman ulkopuolelle riparilaisten ryhmästä) ja päivän aikana kävin (onneksi avoinna!) mukavassa kahvila-ravintolassa sekä lounaalla että kahvilassa istuskelemassa, matkapäiväkirjaani raapustelemassa. Räknäilin samalla, mikä olisi sopiva päivämatka Inarista eteenpäin ja tein seuraavan yön majoitusvarauksen. Kävin myös tutkailemassa tarkempia karttoja Metsähallituksen asiakaspalvelupisteessä. Oi, kyllä näihin maisemiin pitää päästä takaisin!

Ukonsaari eli Ukko Inarinjärvellä.

Iltapäivän puolella astuin risteilyalukseen joka otti suunnan kohti Ukonsaarta. Laivassa riitti väkeä, mutta sain hyvän istumapaikan ulkokannelta ja oli upeaa saada kiertää Ukko, nähdä saari koko komeudessaan.

Aiemmin nämäkin risteilyt olivat pysähtyneet Ukon laiturissa, mutta risteilyjä tekevä Visit Inari oli tehnyt vastuullisen päätöksen olla rantautumatta enää saamelaisten pyhän saaren rantaan. Saaren huipulle vievät portaat päätettiin purkaa jo vuonna 2020, mutta betonilaituri oli tämän risteilyn aikaan heinäkuussa 2021 vielä paikallaan, joskin purkua odottelemassa.

Alus pysähtyi paluumatkalla myös Pielpavuonossa, mistä lähtee polku Pielpajärven erämaakirkolle. Olisi ollut mahtavaa poiketa tässä kiehtovassa kirkossa, mutta en halunnut ahnehtia, vaan päätin tehdä tämän patikkaretken toisen kerran ja matkasin laivan kyydissä takaisin Inariin, leppostelemaan ennen matkan jatkamista seuraavana aamuna nelostietä vielä pohjoisemmas.

Parasta / mielenkiintoisinta

  • Ihastuttavan Ukonjärven rantamaisemat
  • Karhunpesäkivi
  • Lepopäivän risteily Inarinjärvelle ja Ukko

Kävelypäivä

  • 10.7. 2021

Kommentit