Heräsin Tervolan Tervolahovissa harmaaseen päivään – kenties sadetta siis luvassa. Laitoin huoneeni keittiönurkkauksessa aamiaisen ja pistin suosiolla vedenkestävää kävelykampetta päälle, kaiken varalta.
Palasin Tervolan kirkkomaisemiin ja palasin Kemijoen yli siltaa pitkin. Tervolan vanha ja se uudempi kirkko eivät näyttäneet yhtä huikeilta harmaata taivasta vasten kuin edellisenä päivänä, saapuessani Tervolaan. Ei se mitään. Kun tähysin pohjoiseen, laskin kaukana siintävien puunlatvojen yltä ainakin yhdeksän tuulivoimalaa.
Käpöttelin nyt nelostien varteen Nesteen huoltoaseman ohi, taskussani edellisenä iltana kirjoittamani postikortti, joka oli enää postittamista vaille. Äsh. Tervakuksan huoltoasemalla oli postilaatikko. Plus aina kannatti käyttää hyväkseen tilaisuutta käydä vessassa. Tein täyskäännöksen, käväisin huoltoasemalla ja palasin takaisin nelostien pientareelle, kuraroiskeisiin.
Tienviitta kertoi, että Rovaniemelle oli matkaa enää 70 kilometriä. Ei enää monen päivän juttu siis. Toivoin vain, että liikennettä olisi sopivan harvakseltaan tällä taipaleella.
Harmaa taivas intoutui hetkeksi ripottelemaan vesipisaroita ja sujautin aurinkolasit taskuun. Jahas, ne sillalta havaitsemani tuulivoimalat olivat jo lähempänä.
Liikennemerkki varoitti, että seuraavien 7 kilometrin matkalla oli suuri porokolaririski. Ei koskenut meikäläistä, ehtisin varmasti väistää.
Loue lähestyi pikku hiljaa, sain astella turvallisesti kevyen liikenteen väylää. Bonuksena oli myös se, että en saanut kuraroiskeita märästä tiestä ylleni. Tienvarsikyltti mainosti hillaa, olihan paras marja-aika.
Kurvilan kohdilla minua viekoiteltiin ensin Taidenäyttely ja kahvila 2 km -kyltillä, sitten matkaa luvattiin olevan enää 1 km. Olisiko kahvila oikeasti auki? Pisto tietäisi kahden kilometrin lisäkiekausta. Taidenäyttely olisi varmasti ollut kiva, mutta päätin jättää sen väliin.
Tien vasemmalle puolelle jäi hiljentynyt entinen huoltoasema. Louen elo näytti rauhalliselta, kun saavuin kylille ja samalla tuulivoimalat jäivät selän taakse. Kevyen liikenteen väylä siirtyi nelostien toiselle puolelle, kuten minäkin, sillä siellä odotti houkutus.
Avoin ruokakauppa! Astuin sisään riemumielin, ostamaan taukomurkinaa ja vähän varaevästä eteenkin päin. Ystävällistä kyllä, kaupan edessä oli myös penkki, johon saatoin istahtaa huilaamaan ja nauttimaan välipalastani. Katselin taivaalle ja näytti lupaavasti siltä, että sadepilvet saattaisivat armahtaa minua loppupäivän.
Kävellessäni kevyen liikenteen väylää eteenpäin ihmettelin hienoa puutornia tienvarsipusikon takana. Mikä ihmeen majakka kuivalla maalla?
Tienvarsikyltti mainosti Kätkävaaran luontokeskusta, 12 km vasemmalle. Kyllä autoilijoilla on helppoa! Sen kun pistävät vilkun päälle ja sujauttavat tuollaisen matkan ihan hetkessä. Meikäläinen miettii herätepoikkeamia reitiltä kaksi kertaa…
Kohta minua kuitenkin hemmoteltiin, sillä aivan nelostien vieressä näkyi mielenkiintoisesti nimetty talo, Taidekolmonen. Siellä täytyi olla taidenäyttely. Rohkaisin mieleni ja käännyin pihaan, vaikka en oinut tietää, olisiko taidenäyttely avoinna (nelostien oikealla puolen oleva tienvarsimainos näyttelystä oli osin puskain peitossa).
Onni oli myötä, sillä itse taiteilija Liisa Halonen-Laiti toivotti minut tervetulleeksi ja pääsin tupaan kuulemaan tutustumaan taideteoksiin.
Normaalisti taidenäyttelyssä saa kulkea itsenäisesti omaan tahtiinsa, enintään niukkasanainen teoslista kädessä, ja päättää itse, minkä työn kohdalla pysähtyy pidempään, minkä ohittaa nopsemmin, mikä puhuttelee minkäkin verran. Oli siis tosi jännää olla nyt taiteilijan kodissa, kuunnella Halonen-Laitin kertovan monilla eri tekniikoilla tuotetuista teoksistaan ja samalla miettiä, mitä ajatuksia ne herättivät.
Ostin muistoksi muutaman postikortin Halonen-Laitin hienoista piirroksista ja kiitin taiteilijaa yksityisesittelystä. Piristävä kokemus yhtä kaikki!
Vähän aiemmin seuranani oli ollut enemmän peltomaisemaa, sitten sain silmäillä Kokonrämettä, jonka takana saatoi siintää se aiemmin mainostettu Kätkävaara tai Pisavaara, joiden kartta kertoi kohoavan muuta maastoa korkeammalle. Tämä avaruus vaihtui kohta metsämaisemaksi.
Sadepisarat päättivät sittenkin virkistää päivääni välillä, mutta onneksi nelostiellä ei ollut tolkuttoman syviä uralammikoita ja rekat pyrkivät väistämään minua mahdollisuuksien mukaan, kun satuimme kohdakkain.
Leipomomyymälä Rieskapaikka 4 km? Hipheijaa, sinne!
Pitäydyin päätöksessäni siitä huolimatta, että jo sitä ennen eteen tuli Teboilin houkutusmainos MMMMMUNKKI! Aina tuore ja meillä tehty. Rieskaa, kiitos!
Rieskapaikassa olikin pakko ottaa ihan pitkä pysähdys, sillä siellä oli tarjolla mainiota lounasta vielä näin reilusti iltapäivän puolella. Tauon aikana laskeskelin myös, mihin asti saattaisin kävellä, ennen kuin Rovaniemeltä etelään matkaava linja-auto ehtisi kohdalleni ja olisi noustava sen kyytiin. Kalkyylit tehtyäni ostin reppuun rieskaherkkuja ja lähdin matkaan.
Ylitin junaradan, joka oli jo jonkin matkaa kulkenut Kemijoen tuntumassa, mutta kurvasi nyt joesta kauemmas. Rovaniemi 49 km.
Se jännä kolmionmuotoinen puutorni, jollaisen olin ohittanut aiemmin, sai selitystä: toinen vastaavanlainen torni seisoi tien laidassa ja sen kyljessä luki Tervola / Tervetuloa / Welcome.
Sade oli onneksi edelleen sangen vähäistä. Punaisen omakotitalon seinässä mainostettiin erilaisia hoitoja: kalevalainen jäsenkorjaus, auratransformaatiohoidot, tasapainotukset ja intialainen päähieronta.
Tämän pihapiirin perällä oleva soma talo hämmensi, sillä sen pihaa ei ollut tänä kesänä kukaan niittänyt. Toivottavasti huolenpidon puute oli vain tilapäistä.
Kellon viisarit etenivät vääjäämättä. Minun oli aika ostaa linja-autolippu bussiin, joka oli lähtemässä kohta Rovaniemeltä kohti etelää. Mille pysäkille asti ehtisin kävellä heiluttamaan räpylääni? Kävelyvauhtini perusteella arvioin, että se linja-autopysäkki olisi jossain Pikkukylän paikkeilla, mutta mikähän pysäkin nimi mahtoi olla? Sadattelin hieman lipunmyyntisovellusta, mutta onnistuin lopulta ostamaan piletin ajoissa.
Kun päivän kävelymääränpää nyt oli selvä, huokaisin helpotuksesta – enää tossua toisen eteen ja nauttimaan loppumatkasta. Sain pian näköpiiriini jälleen Kemijoen ja sen takana avautui kaunis vaaramaisema, päivän kaunein. Vammavaara, tulkitsin kartalta.
Kevyen liikenteen väylä oli jo ikääntyessään halkeillut, mutta kiittelin edelleen sitä, että sain kävellä tässä enkä nelostien pientareella. Mönkijäkuski huristeli vastaan ja moikkasi mennessään.
Pikkukylä
Loppumatkan tallasin linja-auton aikataulun huomioivaa vauhtia, mutta juoksuaskeliin ei sentään tarvinnut turvautua. Tuo pysäkki sen täytyy olla!
Kiitin vielä hyvästä matkasta kenkiäni, jotka olin ostanut vain vähän ennen matkaan lähtöä Kuopion Partioaitasta (eläköön Minna-myyjä, joka keksi ne minulle esitellä!). Nämä Meindlit olivat ylittäneet odotukseni: rullasivat hyvin ja olivat kepeät kävellä, lesti sopi jalkaani loistavasti eikä rakkojakaan tullut. Varpaani olivat myös pysyneet toistaiseksi kuivina, vaikka en menisikään vannomaan, että niin hyvin kävisi kovemmalla sateella.
Ehdin istua pienen tovin Pikkukylän linja-autopysäkin katoksessa, ennen kuin V. Alamäen linja-auton valot näkyivät ja huiskautin kättäni. Tämä oli vain tämmöinen kolmen päivän kävelypyrähdys kesäloman lopuksi, oli aika lähteä takaisin kotia kohti eli Jyväskylään. Seuraavaa retkeä odotellessa siis…
Parasta / mielenkiintoisinta
- Tervolan Kemijokimaisemat
- Evästauko Louen ruokakaupan edustalla katoksen alla
- Taidekolmonen ja taiteilija Liisa Halonen-Laitin tapaaminen
- Rieskapirtti ja sen herkut
Kävelypäivä
- 29.7. 2020