Korvalassa heräsin kello 7 puhelimen hälytykseen. Oli parasta nousta vikkelämmin ja varhaisemmin kuin edellispäivänä (Vikajärvi-Korvala), sillä edessä oli pidempi matka, hitusen yli maraton noin kilometreinä. Motivaattori: halusin nukkua seuraavan yön mukavasti sisämajoituksessa.
Tein ensi töikseni pienen jalkahuollon ja lähdin matkaan lyhyin lahkein vain pari vesilasillista hörpättyäni. Paitsi että luvassa oli lämmintä säätä, oli heti alkutaipaleella vain 8-9 kilometrin päässä tiedossa taukopaikka, josta vakaasti uskoin saavani aamiaista.
Matka eteni mukavasti ja Käyrämöjoen jälkeen aamiaisrukoukseeni vastattiin: Käyrämön Keidas oli auki! Syömistäkin löytyi mukavasti vitriinistä. Kyllä, ruoka naisen tiellä pitää. Ajattelin ilolla sitä, kuinka mukavaa on nauttia matkalle osuvien kahviloiden palveluista, eikä joutua kantamaan kaikkea ruokahuoltoa selässä.
Tee, lettu mansikkahillolla, pari jugurttia ja munkki sujahtivat suuhun, kun luin Lapin Kansaa. Sämpylän päätin syödä myöhemmin. Lehtijutun mukaan Lapissa oli useita kansallispuistohankkeita: Salla, Lounais-Lapin erämaa, Korouoma sekä Miekojärvi.
Tarkistin vielä ovensuun LittleFreeLibrary-kirjakaapin – olisiko siinä jokin mukaan lisäpainoksi sopiva opus? No ei ollut. Sitten takaisin tielle, pitkien suorien ja harvojen kaarteiden väylälle.
Oi nelostie… Ylitin kuntarajan. Rovaniementie muuttui Sodankyläntieksi.
Kun pidin tienvarsitauon ja otin kengät pois jalasta, huokasin. Etenkin pikkuvarpaani ja ”kakkosvarpaani” ovat lämpimällä säällä hanakoita hankkimaan rakkoja ja hiertymiä, onhan kengissä kesäisellä asvaltilla karmea hautumislämpö. Mieleen hiipi hetkeksi jo ajatus, että näinköhän pystyn inhimillisesti talsimaan suunnitelmani mukaisesti Vuotsoon asti? Vai pitääkö hypätä kotia kohti menevään bussiin jo aiemmin? Toivottavasti ei! Lepyttelin varpaitani ja kohensin suojateippauksia. Yrittäkää kestää. Jalassa olivat mitä mukavimmat kengät, mutta lämpö ja liian kehno ennaltaehkäisevä teippaus potentiaalisiin rakkopaikkoihin olivat jo tehneet tuhojaan. Olin yksinkertaisesti mokannut.
Vaan ei se mitään, matka jatkui varvaskuumotuksesta huolimatta. Potkuriparkki-kahvila oli ikävä kyllä kiinni – vääränä viikonpäivänä sen ohitin. Lohikeitto olisi kyllä maistunut! Vieressä iso karttataulu kertoi, että olen ihan Jäämerentiellä, La Route Arctique, kuten ranskalaiset sanovat Tästähän voisi halutessaan jatkaa tosiaan vaikka oikein hyisen veden rantaan.
Suoraa, suoraa, sitten jopa loivaa mäkeä. Kun näkökenttääni ilmestyi korkeampi kukkula, oli pakko tarkistaa kartasta: olisiko tuo jo Luosto? Kyllä!
Lentokoneiden (ainakin entisen) varalaskupaikan alussa levitin istuinalustani tien sivuun, vaikka Puolustusvoimien ankarat varoituskyltit uhosivat jotain rangaistuksista usealla eri kielellä. Enpähän minä vielä Rovajärven harjoitusalueella tainnut ollakaan. Istumahuilista huolimatta piti minun pysähtyä kohta uudestaan, vieläpä varalaskupaikan muutaman kilometrin suoralla, ja kohentaa varpaiden olotilaa lisälaastareilla. Blääh.
Hauska liehakeportti! Poroja hidastamaan?
Vuonna 2018 Sodankylän vuoden kyläksi valitun Vuojärven maisemiin saavuttuani sain taas pilkahduksen Luostosta. Menisipä loppumatka niille tienoille sujuvasti…
Tämä tuntui jo harvinaiselta koettelemuksien päivältä, sillä huomasin, että Black Diamond -vaellussauvojeni kumitulpatkin olivat kuluneet jo puhki, vajaan 80 kilometrin asvalttikävelyn jälkeen. Toisia kumitulppia ei ollut mukana, joten sauvat alkoivat helkähdellä kirkkaammin tien pintaan osuessaan.
Seuraavan lepotauon pidin lammastilan vahtikoiran haukkujen ja villaotusten bää-konsertin jälkeen bussipysäkillä. Kuulin kun selkäni takaa tuli etelästä auto ja kaarsi samaiselle pysäkille.
”Onko kaikki hyvin?” kysyi poliisi. Olivat nähneet minut jo aikaisemmin, ajaessaan toiseen suuntaan, ja päättivät nyt ystävällisesti tarkistaa tilanteen. Vakuutin, että kaikki hyvin – matka jatkuisi kohta. Poliisiauto lähti jatkamaan matkaa.
Laitoin kengät takaisin tuulettuneisiin & viilentyneisiin jalkoihini ja ensimmäiset sata metriä vinguin vähintään mielessäni, ennen kuin lämpö levisi tossujeni sisällä, pehmensi kivun tunnetta hiertymissä ja askellus muuttui helpommaksi. Kyllä se tästä.
Oli siis ihana tunne, kun jäljellä oli Lehtovaaran kohdilla enää 5 km Torvisen risteykseen.
Luosto!
Ja vielä ihanampi oli tunne, kun saavuin itse Torvisen risteykseen, mistä kääntyi tie Luostolle (14 km), mihin en suinkaan aikonut nelostieltä enää kävellä. Ajatukseni oli käydä Luostolla lepäämässä kahden yön verran ja palata sitten nelostielle jatkamaan matkaa pohjoiseen.
Saisinko liftin? Kello oli sen verran paljon, että autoja ajeli Torvisen risteyksestä Luoston suuntaan enää harvakseltaan. Luovutin liftausyrityksen.
Onnekseni sain kylältä taksin jo 10 minuutin kuluttua puhelinsoitosta ja pääsin nopsasti varaamaani Lapland Hotels Luostotunturin kelomajan puolikkaaseen. Hyvä sänky, minikeittiö, kylpyhuone, oma sauna! Tämän majapaikan järjestyminen oli muutenkin oikea onnenpotku, sillä hotelli oli periaatteessa vielä kiinni kesäkuun alussa. Vaan kun otin sinne suoraan yhteyttä, sain superystävällistä palvelua ja yösija järjestyi kahdeksi yöksi kohtuuhintaan.
Onneksi olin sen verran älynnyt ennakoida, että 43 kilometrin kävelypäivän jälkeen kokonainen lepopäivä olisi paikallaan… Se totisesti piti paikkansa. Sauna! Jalkahuolto! Ruokakauppa! Lepopäivänä Uksakka-kahvilaan lounaalle ja herkuttelemaan!
Parasta / mielenkiintoisinta
- Mitä parahin kävelysää (vaikka viileämpikin keli olisi kelvannut).
- Luoston ilmaantuminen näköpiiriin nelostiellä.
- Jokainen taukopaikka! Varpaideni mielipide.
- Se, että selvisin onnellisesti perille ja pääsin Luostolle lepäämään 🙂
Kävelypäivä
- 7.6.2021