Lumisten puiden valtakunnassa Karhujärven maisemissa

Jalkaisin
Ampujien maja, Jyväskylä. Kuva: Upe Nykänen

Ampujien majalla oli saapuessani hiljaista. Ei huokunut oviaukosta kutsuvaa munkkien tuoksua, autojakin oli vain muutama, yhdessä rivissä. Hiihtäjiä sivakoi harvakseltaan majan viereistä latua. Eipähän olisi metsässä ruuhkaa. Eikä tietoakaan kuumasta kaakaosta majalla retken päätteeksi.

Muistelin haikeana sitä, kun Ampujien majan pihassa oli vielä kota tulipaikkoineen. Vaan nyt takakontista lumikengät esiin ja maastoon.

Lumikenkäpolun alkutaipaleella. Kuva: Upe Nykänen

Lähdin läpsyttelemään lumikengillä kädet vapaana, sauvat jätin autoon. Kävelin auraamatonta pikkutien pohjaa ohi ampumaratojen, joilta ei nyt pauke kuulu; ne ovat visusti valkoisen hangen peitossa. Kun tulin latu-uran laitaan, huomasin ladun toisella puolella aiemman lumikenkäilijän jättämän uran, jota peitti vain tuoreimman lumen kerros. Haa, voisin seurata edellisen lumikenkäilijän uraa ja kokeilla ainakin alkuun, mihin se johtaisi. Oma määränpääni oli kuitenkin Karhujärven laavu.

Lumikenkäpolun alkutaipaleella. Kuva: Upe Nykänen

Pysähtelin vähän väliä jo ennen kuin saavuin suon ja sähkölinjan laitaan. Niin upeita olivat metsän lumipeitteiset puut. Satumetsäfiilis heti alkumatkasta! Toisaalta, hennoimmatkin koivunrungot olivat notkollaan lumen painosta. Jos lumikuorma ei kevenisi, voisi moni niistä napsahdella poikki.

Hiljaista oli hetkittäin. Jostain kantautui välillä autojen ja moottorikelkkojen ääniä.

Ampujien majan viereinen suo tammikuussa 2019. Kuva: Upe Nykänen

Suolle saavuttuani ihailin edelleen maisemaa, vaikka aurinko olikin pilvihötön takana. Pakkasta noin -13°C, eikä tuuli kiusoitellut poskia. Aivan mahtava ulkoilusää!

Ylitin suon ja Peurunkaan johtavan latu-uran, saavuin taas metsään. Lumikengillä aiemmin malliksi tallattu ura jatkoi auraamattoman metsäautotien yli syvemmälle havumetsään, Karhuvuoren rinteelle.

Olen käynyt Karhujärvellä useita kertoja, joten en ollut napannut edes karttaa mukaan. Arvelin osaavani sekä sinne että takaisin ihan kevyesti muutenkin. Tarkistin kuitenkin karttasovelluksesta vielä, että lumikenkäjälki meni oikeaan suuntaan (totta kai!) ja jatkoin matkaa. Hups, kellokin oli jäänyt kotiin. Jos puhelimen akku hyytyisi, olisi arvioitava ihan itse, minkä verran olisi jäljellä vielä valoisaa aikaa paluumatkalle.

Lumista metsää matkalla Karhujärvelle, tammikuu 2019. Kuva: Upe Nykänen

Polun yli kaareutuvat puut olivat luokillaan lumen painosta. Ja koska minulle ei ollut sauvoja matkassa, oli puidenalituspaikkoja ennen pysähdyttävä ja tönäistävä oksia käsin, odotettava hetki, että hiutaleryöppy olisi romahtanut hangelle ja sitten voisin jatkaa matkaa. En halunnut lumikuormaa niskaani.

Lumista metsää matkalla Karhujärvelle, tammikuu 2019. Kuva: Upe Nykänen

Saavuin metsästä seuraavalle auraamattomalle tienpohjalle, jota se edellinen lumikenkäilijäkin oli kävellyt. Henkäisin syvään. Aivan hillittömän kaunis talvinen metsä ympärilläni!

Lumista metsää matkalla Karhujärvelle, tammikuu 2019. Kuva: Upe Nykänen

Tykkylumiset puut sulattavat kylmällä kauneudellaan sydämeni. Entä kuinka valkoinen voikaan olla näin puhtaan valkoista! En ole valkoisen seinämaalin henkiystävä sisätiloissa, mutta talvivalkoinen ulkona, se on ihan eri juttu.

Talvinen maisema matkalla Karhuvuorelta Karhujärvelle. Kuva: Upe Nykänen

Korkeiden puiden jälkeen oli tien varrella avarampi osuus, jokunen vuosi sitten istutettujen nuorempien kuusien maisema. Sitten astelin hetken loivasti ylämäkeen ja saavuin männikköön, jonka halki puikkelehtineen lumikenkäilijän ura toi minut Palokan Partiolaisten majalle, Karhujärven rantaan.

Palokan Partiolaisten partiomaja, Karhujärvi. Kuva: Upe Nykänen

Majalla ei ollut käynyt väkeä tänä viikonloppuna. Seurasin lumikenkäjälkiä Karhujärven jäälle. Hiljaisuus. Missä ladut, missä hiihtäjät?

Yksi sivakoija viiletti vastarannalla, missä oli myös määränpääni eli Karhujärven laavu. Vaan eipä leijunut kutsuva savun tuoksu nuotiopaikalta, saati näkynyt hentoa savukiehkuraa… Olin ollut tosi toiveikas sen suhteen, että pääsisin nuotion ääreen ja paistamaan makkaraa. Aiemmin täällä käydessä on useasti ollut niin hyvä onni, että olen päässyt valmiille tulille!

Karhujärven laavu tammikuussa 2019. Kuva: Upe Nykänen

Astelin Karhujärven yli laavua kohti ja juttelimme hetken sen ainokaisen hiihtäjän kanssa. Vahvistin hänelle, että ei vielä näkynyt latua Palokan suuntaan, ilmeisesti siksi, että jää ei ollut latukoneelle suosiollinen.

Karhujärven laavu tammikuussa 2019. Kuva: Upe Nykänen

Karhujärven laavu oli talviunisen näköinen, nuotiopaikka lumen alla. Päätin kurkata, mikä oli puutilanne – jos vaikka tekisin itse tulet, kun kerran nuotioevästäkin oli mukana. Vaan puuvaja oli typötyhjä. Päätin ilmoittaa retken jälkeen kaupungille puutilanteesta, eiköhän vajaa vielä käytäisi täyttämässä klapeilla.

Lumikengät jalassa Karhujärven laavulla. Kuva: Upe Nykänen

Vaikka retkitulet jäivätkin tällä kertaa haaveeksi, istahdin Karhujärven laavulle tauolle. Kaadoin teeveden kuppiin ja mutustelin voileipiä, kylmien nakkien kera. Menee se näinkin!

Kelkkojen pärinä oli vaiennut, sain nauttia hiljaisuudesta. Pakkashiutaleita leijaili hiljakseen taivaalta. Rauha.

Kulkuaukko lumisella polulla. Kuva: Upe Nykänen

Evästuokion jälkeen mietin, palaisinko samaa mäkistä reittiä takaisin, mutta valitsin sittenkin paluureitin, joka ei veisi minua kuin aivan loppumatkasta samoille jäljille. Lähdin jälleen seuraamaan aiemman lumikenkäilijän jalanjälkiä, jotka kaarsivat rantamaiseman kautta metsään ja kohti suon vieressä kulkevaa metsäautotien pohjaa.

Lumikenkäilypolku Ampujien majan lähellä. Kuva: Upe Nykänen

Tunsin, että hämärä laskeutuisi melko pian, mutta pysähtelin silti tuon tuostakin pällistelemään metsän talvikauneutta. Tätä väylää tallatessani olin kiitollinen siitä, että olin tullut lähteneeksi ulos ja juuri tänne, vain reilun 10 kilometrin päähän kaupungin keskustasta, ja silti jotenkin niin kauas.

Ai metsässä kävely tekee hyvää? Toden totta! Ja lumikengät antavat vapauden kulkea myös siellä, missä ei ole aurattuja väyliä.

Karhujärven laavu

Karhujärven laavun sijainti, Retkikartta.fi

P.S. Ilmoitin 28.1. polttopuuvajeesta Jyväskylän kaupungille, joten toivon mukaan nuotiopuita ehditään viedä laavulle pian. Aina voi toki varata omat polttopuut reppuun retkitulia varten, niin makkarat saa takuuvarmasti paistettua 🙂

2 thoughts on “Lumisten puiden valtakunnassa Karhujärven maisemissa

  1. Moi!
    Kiva juttu, varsinkin kun löysin syksyllä mieluisat lumikengät kohtuuhintaan. Muutaman koereissun kameran kanssa olen Jyväskylän lähiympäristössä tehnyt kenkäille. Kevyemmät kuin ulkoinen ensivaikutelma antoi ymmärtää. Ovat aivan välttämättömät maisemankuvaajan varustuksessa. Vaellussauvoissani oli myös irroitettavat sommat, joten nyt niille oli käyttöä. Varsinaiset kevätpatikat odottavat maalis-huhtikuussa Etelä-Lapissa Posiolla, jossa meillä on tukikohta Riisitunturin maisemissa.

    1. Kiitos Kai!
      Ihastuin täysillä lumikenkiin heti ensimmäisellä kokeiluretkellä – naamani loisti onnesta, kun palasin metsästä kotiin: voi kulkea ihan missä vaan!
      Itsellänikin on ympärivuotista käyttöä varten kokoontaittuvat vaellussauvat, joissa on irroitettavat sommat, mutta jätän tosiaan välillä sauvat huilaamaankin. ”Tarralumen” aikaan sauvat ovat kyllä aina mukana vähintään repussa, sillä joskus on tullut humpsahdettua syvemmällekin 😉

      Hyvää reissua Posiolle! Kaihoan itse huikeaan Korouomaan…

Kommentit