Piristysretki Laukaan Hitonhaudalle

Jalkaisin
Iso-Harinen, Laukaa

Olipa taas kerran vuoden hämärin kuukausi, eikä lumesta tietoakaan. Mutta mitä jos aurinko yllättäen kapuaa esiin ja valaisee maiseman häikäisevästi? Silloin voi lähteä retkelle vaikka Hitonhaudalle Laukaaseen!

Kun saavuimme Valkolantien suunnasta parkkipaikalle, oli siellä tupaten täyttä. Onneksi yksi retkeläinen palasi juuri sopivasti autolleen ja saimme menopelimme häneltä vapautuneelle paikalle. Sitten liikkeelle, ohi nuotiotulillaan houkuttelevan Harisen laavun. Ei nyt ainakaan vielä siihen! Mutta Iso-Harisen kimaltelevaa pintaa oli pakko pysähtyä ihailemaan.

Aurinkoinen sammalmetsa, marraskuu. Kuva: Upe Nykänen

Astelimme Hitonhaudan rotkon suuntaan johtavaa pikkutietä, iloiten tästä lumoavan kauniista päivästä. Kuusikko ympärillämme hehkui sammaleen loistoa, auringon kuullottamana. Ajatella. Auringonsäteitä marraskuussa!

Marraskuu saa minut aina kaipaamaan talviunille, tai edes möllötysmökkiin, jossa voisi nököttää koko kuukauden mukavasti nojatuolissa, kirja sylissä, teemuki kädessä, varpaat villasukissa, takkatulen loimotuksen valaistessa hirsiseinäistä huonetta. Tällainen päivä saisi minut avaamaan jopa möllötysmökin oven.

Opasteviitta Hitonhaudalle. Kuva: Upe Nykänen

Hitonhaudan tiellä oli hiljaista, vaikka parkkipaikka olikin ollut täysi. Retkeltä jo palaavia seurueita käveli harvakseltaan vastaan, koirien kanssa tai ilman.

Sammaleinen kivikkorinne, Hitonhauta. Kuva: Upe Nykänen

Sitten käännyimme oikealle, kapealle metsäpolulle, joka johdatteli meidät itse Hitonhaudan rotkoon. Mitä muhkein sammalmatto peitti kiviä ja kallioita ympärillämme.

Itse polku oli juuri niin epätasainen, juurakkoinen ja kivinen kuin muistinkin sen olevan, vaikka edellinen visiittini tänne olikin tapahtunut talviaikaan.

Talvella liikkuminen Hitonhaudalla onkin siinä mielessä helpompaa, että lumi peittää armeliaasti alleen polun epätasaisuudet, ainakin jos hiutaleita on ehtinyt pinoutua päällekkäin tarpeeksi. Jos kävijöitä on sattunut edelle enemmänkin, voi talviretken hyvinkin onnistua tekemään myös ilman lumikenkiä.

Hitonhaudan louhikkoa. Kuva: Upe Nykänen

Hitonhaudan rotko on vaikuttava näky mihin vuodenaikaan hyvänsä. Jyhkeät kalliot ja kivenlohkareet, sammalpeite, se pienuuden tunne, mikä tässä paikassa tulee, vaikka tämä ei mikään Korouoma olekaan…

Upe ylittää Hitonhaudan lammikkoa. Kuva: Pia Chydenius.
Kuva: P. Chydenius

Tässä rotkon pohjalla taitaa olla aina vettä. Lähdin kahlaamaan lammikon halki, jotta voisin jatkaa matkaa edessä olevan kallion vasemmalta puolelta (samalla mainio mahdollisuus testata Haix-vaelluskenkieni vedenpitävyyttä!), mutta lammikko osoittautui yllättävän syväksi. Käännyin takaisin.

Kivikäytävä Hitonhaudalla. Kuva: Upe Nykänen

Oli siis minunkin kierrettävä rotkon keskiosan kallio oikealta Ja sujahdettava tuon kivenlohkareen alitse. Jostain syystä olen talvikäynneillä kulkenut aina sitä toista reittiä, vasemmalta.

Hitonhaudan rotko ja luola. Kuva: Upe Nykänen

Sitten saavuimme Hitonhaudan jylhimpään osaan, jossa voi kavuta myös ylempää löytyvälle luolalle. Muistelin rotkon huikaisevia jääputouksia, joita olin saanut ihastella esimerkiksi viime talvena. Täällä todellakin kannattaa käydä eri vuodenaikoina!

Hitonhauta luolan yläpuolelta. Kuva: Upe Nykänen

Kapusin luolan suulle. Kurkkasin pimeyteen ja käännyin sitten kannoillani, katsomaan alas. Ajattelin jälleen talvea. Tuohon vastapäiselle seinämälle muodostuisi jälleen hulppea jääputous, jahka sää ja sen myötä kallio jäähtyisivät. Kalliota tällä hetkellä kastelevat pisarat alkaisivat vähitellen liikkua hitaammin, jähmettyä paikalleen, muuttua jääksi.

Hämärä laskeutuu Hitonhaudalle. Kuva: Upe Nykänen

Kävelimme rotkon pohjoispäähän. Vain yksi vastaamme tullut seurue oli saapunut Hitonhaudan retkelleen täältä Hirvaskankaan suunnasta tulevaa polkua pitkin.

Meidän piti päättää, palaisimmeko takaisin Harisen parkkipaikalle rotkon pohjan polkua pitkin vai kallioiden päällä kulkevaa polkua pitkin.

Hitonhaudan maisemaa kallioiden laelta. Kuva: Upe Nykänen

Päätimme kavuta ylös kallioille, jotta voisimme kurkata rotkoon myös yläilmoista. Olimme toki varovaisia, sillä ei tehnyt mieli horjahtaa polulta alas… Hämäräkin oli hyvää vauhtia laskeutumassa.

Paluupolku oli hiljainen, autojen määrä parkkipaikalla vähentynyt rajusti. Harisen laavulla oli vielä pariskunta makkaratulilla yhden koiran kanssa. Ikävä kyllä me emme olleet pakanneet mukaan lainkaan eväitä (tosi typerää, myönnän!), joten tulilla istuskelu sai luvan jäädä väliin. Ensi kerralla sitten myös evästä matkaan!

Lisätietoja Hitonhaudasta (visitlaukaa.fi)

Kommentit