Heräsin Hillilässä hyvin nukkuneena; eilinen Pyhän Olavin mannerreitin taival Pulkkilanharjulta Asikkalan kirkon ja Vääksyn kautta tänne ei painanut jaloissa, mutta toki liikunta takaa aina kunnon unet. Laitoin ennen kävelemään lähtöä puuroaamiaisen itselleni, mutta en silti malttanut olla odottamatta, kunnes Mattssonin marjatilan lettukahvila avautui. Olihan sitä pakko syödä yksi lettu mehun kera lähtiäisiksi!
Ihan kohta sinivalkoinen kyltti kertoi, että astuin Hillilästä Kurhilan kylän puolelle. Täällä puhutaan Kurhila-Hillilän kylien muodostamasta yhteisöstä ja vuonna 2000 Kurhila-Hillilä valittiin Päijät-Hämeen vuoden kyläksi. Graniittitolppaan kiinnitetty laatta kertoi, että tämän maantien 317 osuuden parantaminen välillä Kurhila-Hillilä voitti Tie paikallaan – katu kohdallaan 1999 -kilpailun. Perusteluissa todetaan mm. alueen olevan valtakunnallisesti arvokasta kulttuurimaisemaa. Allekirjoitan 🙂
Kurhilan koulun jääkiekkokaukalon laidalle oli laitettu esille pirtsakka Hyvää kesää -toivotus ohikulkijoiden iloksi. Toivotus maistui vielä näin heinäkuussa.
Kurhilan-Hillilän maisemat todella ovat viehättäviä. Mikäs tässä on peltoaukeiden ja maatilojen keskellä astellessa.
Seuraavassa risteyksessä kerrottiin, että Lammille oli matkaa 28 kilometriä, ja Lammihan on Pyhän Olavin mannerreitin seuraava etappi. Minulla oli kuitenkin vähän toinen reittisuunnitelma, mutta siitä tuonnempana.
Risteyksen kohdalla sijaitsi myös Hillerin kahvila, puoti ja konditoria, mutta se oli poikkeuksellisesti sairastapauksen vuoksi kiinni. Ehkä ihan hyvä, olinhan jo ehtinyt herkutella letulla, ja luultavasti olisi ollut vaikeaa vastustaa kivan pysähtymispaikan houkutusta! Siispä jatkoin matkaa Lammin suuntaan.
Kevyen liikenteen väylät jäivät taakse ja astelin maalaismaisemissa tien vasenta laitaa. Laiduntavia lehmiä en ollut vielä havainnut, mutta tien varressa mainostettiin Kurhilan Lehmälottoa ja tulihan siellä vastaan vanha kunnon maitolaiturikin, mikä todella istuu maisemaan täydellisesti. Siitä taitaa tosin olla aikaa, kun tuo maitotonkka on meijeriin matkannut. Kohta ohitin puolikodan muotoisen, mutta sellaista vieläkin isomman klapikeon rakennuksen päädyssä. On siinä ollut kokoamista.
Kävelin kapean ja ajoittain mutkittelevan asvalttitien laitaa, jonka ajoradan ja piennarviivan vasemmalla puolella oli melko niukasti tasaisehkoa kaistaa kävelijälle, ennen kuin alkoi viettää jo ojan suuntaan.
Aurinko helotti täydeltä terältä ja lämmitti paitsi tien, nähtävästi myös autot. Ainakin sen vastaantulleen henkilöauton, jonka kuljettaja hörppi tiukassa mutkassa puolentoista litran juomapullosta itselleen virkistystä, juuri sillä hetkellä, kun minä olin samassa kohdassa. Hirvitti. En ilakoinut myöskään silloin, kun vastaan tuli rekka tällä ei-leveällä väylällä.
Kun autot suhahtivat vauhdilla ohi, mielessä kävi, että tämä osuus olisi polkupyörälle passelimpi. Ainakin väistelymeininki kestäisi vähemmän aikaa. En kuitenkaan kuuntele kävellessäni musiikkia, joten sen puoleen oli onneksi helppoa havaita lähestyvät ajoneuvot jo ennen kuin ne tulivat näköpiiriin ja varautua siirtymään sivuun laajempaa kaistaa tarvitsevien tieltä.
Viitailassa oli tosi hieno ”kyläviitta” pellon laidassa.
Seuraavassa risteyksessä lipesin Pyhän Olavin retkeilyreitit -oppaassa (Harri Ahonen & Aada Ala-Tala, 2020) kuvatulta Pyhän Olavin mannerreitin reitiltä, kun en jatkanutkaan matkaa suoraan Lammille, vaan käännyin vasemmalle, Sairakkalaan. Suuntana oli Yrtti-Jyrkin suosituksesta Hollolan kirkonseutu.
Tie jatkui kapeana ja asvaltoituna ja vaihtelevana niin maastoltaan kuin maisemiltaan. Hevosia laitumella, talojen pihapiirejä, metsää, niittyä, peltoa, hakkuita.
Liikennemerkki varoitti vaarallisesta tien reunasta. Se hieman hymyilytti näin kävelijän vinkkelistä, sillä oli tuo repaleinen asvaltin laita tullut huomattua aiemminkin. Askeleet pystyi toki aina osuttamaan sopivasti. Toki kaikkien on oltava reunojen kanssa tarkkana, jos joutuu väistämään muuta liikennettä aivan tien laitaan tai jopa sen ulkopuolelle.
Kartassa luki Rouvala, kun ohitin jonkin kartanon kauniine rakennuksineen.
Asikkalasta Hollolaan
Astuin seuraavan kunnan rajan yli: Asikkalasta Hollolaan. Samalla siirryin Manskiven kylään ja Hollolantie muuttui Manskiventieksi.
Varpaissa tuntui päivän kuumuus, sillä olin kävellyt vaelluskengissä. Kartalla näkyi onneksi mahdollinen taukopaikka, Laitialan uimaranta. Suuntasin sinne, vaikka se tiesi muutamaa ylimääräistä askelta, tosin vain parinsadan metrin verran.
Oli ihanaa nähdä edessä järvi!
Laitialan uimaranta sijaitsee Vesijärven rannassa. Tipautin reppuni laavukatoksen suojiin ja tassuttelin laiturin päähän, huuhtaisemaan kasvoni ja käteni raikkaalla vedellä. Ja pitihän sitä ottaa myös vaelluskengät pois ja huljutella varpaita Vesijärvessä, mikä virkisti ihanasti. Laituri on pitkä, sillä järvi on täällä matala, ja laiturilta sukeltaminenkin on kielletty. Ei ihme, onhan siinä vain vähän yli metri vettä! Ilahduttavaa kyllä, Laitialan uimarannalla oli myös siisti huussi.
Tuuli huvitteli keinuttelemalla kaislikkoa ja järven pinta välkehti kutsuvasti. Mutta ei, en vieläkään mene uimaan. Jospa sitten loppupäivästä.
Vetäydyin laavuntapaisen suojiin, pois auringosta, ja katsoin vaelluskenkiäni. Näin lämpimänä päivänä nahkatöppöset olivat ihan liikaa! Lisäilin kuituteippiä varpaiden suojaksi kohtiin, joissa näkyi ihon hiertymistä. Annoin jalkojen nauttia ilmakylvystä sillä aikaa, kun nautin eväitäni. Oli aika vaihtaa kevyempiin tossuihin loppupäiväksi. Myös pari pyöräilijää pölähti uimarantaan lepotauolle samaan aikaan; he istahtivat tauolleen hiekkarannan varjoisalle puolelle.
Matkan jatkuessa tie kiersi Lahdenpohjan ja oli ilo nähdä ehjiä, suoraseinäisiä latoja peltomaisemien keskellä. Tien toisella puolella Vesijärven rannassa oli kartan mukaan Lahdenpohjan lintutorni, mutta jos en olisi ollut liikkeellä kävellen vaan fillarilla, olisi ollut helppo hujauttaa sen ohi, koska mustapohjainen lintutornin opasteviitta oli niin puskassa.
Järvimaiseman jälkeen astelin metsämaisemissa loivaan ylämäkeen. Vain muutaman kilometrin päästä tuli vastaan tienristeys, mistä käännyin Isomyllyntielle ja kohti Uskilaa (4 km).
Edelleen kapeaa, asvaltoitua tietä oli helppo taivaltaa, kun liikennettä oli ihastuttavan vähän. Jo toisen kerran tänään ohitin hevoskatraan laitumella. Niillä ei takuuvarmasti ollut tänä lämpimänä päivänä kylmä, kun useimmat niistä oli loimitettu.
Isomyllyn paikkeilla ylitin Hammonjoen, jonka varressa on kalastuspaikka perhokalastajille – ei muille. Jatkoin tallaamista Uskilaan saakka ja istahdin vielä hetkeksi maahan istuinalustalleni ja join vettä. Enää vähän matkaa eli vain parisen kilometriä Hollolan kirkolle jäljellä.
Astelin tovin avarissa peltomaisemissa, sitten: Hollola!
Hollolan kirkonkylä
Kuinka kauniilla kyltillä toivotetaankaan tervetulleeksi Hollolan kirkonkylään. Tästä oli enää lyhyt matka Hollolan kirkolle, joka jo erottui tien päässä.
Päätin kuitenkin säästää kirkon viimeiseksi ja käydä ensin katselemassa maisemia yläilmoista, niinpä lähdin nousemaan Kapatuosian linnavuorelle.
Kirkon lähituntumassa, reittini varrella oli Hollolan kotiseutumuseoon kuuluva esinemuseo, mutta oven edessä oli salpa. Kello oli jo yli viisi iltapäivällä ja päätin ohittaa Hollolan talomuseoalueen, sillä aukioloaikaa oli jäljellä niin vähän. Myös ravintola Kunnantupa vaikutti olevan kiinni.
Lähdin kapuamaan rinnepolkua ylös, puisen Linnamäki-kyltin osoittamaan suuntaan eli kohti näkötornia. Osuin samalla ihan vahingossa Kapatuosian luontopolun reitille. Nappasin polun varresta makoisia mustikoita.
Siinä se oli, Kapatuosian siro näkötorni, johon voi kavuta kesäisin maisemista nauttimaan. Tipautin repun selästäni tornin juurelle ja hilppaisin rappusia ylös.
Kapatuosian näkötornissa oli erilaisista seinämerkinnöistä päätellen käynyt lukuisia kynä- ja tussiniekkoja. Ikkunalasien ja puunlatvojen takaa erottui Vesijärvi.
Kapatuosia on joskus muinoin ollut saari, kun Itämeri lainehti nykyistä paljon korkeammalla. Linnamäki tai linnavuori – sitä Kapatuosia oli tiettävästi viikinkiaikana, onhan alueelta löydetty rahakätkön ”katkelmia”, kertoo Visit Lahden sivusto. Aika jännä paikka!
Sitten oli aika laskeutua laskeutua sekä tämän että koko nelipäiväisen kävelyretkeni päätepisteeseen (ainakin melkein) eli Hollolan kirkolle. Hollolan upea Pyhän Maarian kirkko on peräisin keskiajalta ja se valmistui nähtävästi vuosien 1495-1510 välisenä aikana.
Olin vain muutamaa minuuttia aiemmin yhyttänyt Pyhän Marian kirkon pihalta opas Nina Lehtovirran, jonka kanssa ehätimme vielä astua kirkkoon sisälle, ennen kuin siellä päivystänyt kirkon kesäopas alkoi sulkea ovia. Voi kuinka komea kirkko! Hieman harmitti, että aikaa Pyhän Marian kirkon tarkempaan tutkailuun ei jäänyt, kun en ollut älynnyt suunnata tänne ennen linnavuorella käyntiä.
Pyhän Marian kirkko on paitsi pyhättö, omalla tavallaan myös museo, jonka esineistöönkin liittyy monenlaisia tarinoita. Sattuipa tänne sitten kirkonmenojen aikaan tai tällä tavalla turistina, on tutkailtavana esimerkiksi keskiaikaisia puuveistoksia, ”Arvoisan ja Jalosukuisen Herran” eli Diedrich von Essenin hautajaisiin (1681) valmistettuja suvun aatelisvaakunoita ja 1920-luvun lopun lasimaalauksia.
Pyhän Marian kirkko on Suomen kolmanneksi suurin keskiaikainen seurakuntakirkko. Koko Päijät-Hämeessä se on vanhin julkinen rakennus.
Nostin katseeni ylemmäs ja aloin tarkastella urkuparven reunalla alla olevia, valaistuja veistoshahmoja. Kiinnitin huomioni yhteen niistä, sillä bongasin yhdeltä pyhiinvaeltajien tunnuksena pidetyn simpukan, tarkemmin ottaen kampasimpukan. Sen täytyi olla Pyhä Jaakob! Urkuparven kaiteen alapuoliset veistokset lueteltiin onneksi yhdessä selitetaulussa ja kyseessä oli sen mukaan Jaakob vanhempi, eli juurikin Pyhä Jaakko. Veistos on mahdollisesti 1400-luvun lopulta ja kotimaista tekoa.
Veistoksen Jaakob on sonnustautunut pyhiinvaeltajan asuun, simpukoineen, sauvoineen ja laukkuineen. Minulla ei ollut simpukkaa, laukun korvasi reppu, sauvoja oli kaksi, enkä ollut varsinaisella pyhiinvaelluksella, mutta toisaalta kuitenkin… Mietin, minkä vuoksi Pyhän Marian kirkko ei ollut opaskirjassa mukana osana Pyhän Olavin mannerreittiä, olihan tällä keskiaikaisella kirkolla myös veistoksen kytkös pyhiinvaellukseen, vaikka kyse onkin eri pyhimyksestä. Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti eli Camino de Santiago on varmasti innoittanut myös Pyhän Olavin reitistön luomista.
Äänestän siis heti sen puolesta, että Hollola ja Pyhän Marian kirkko tulisi edes sivureittinä osaksi Pyhän Olavin mannerreittiä.
Kirkon ovet sulkeutuivat iltakuudelta, niinpä astuimme opas-Ninan kanssa ulos pyhätöstä ja heitimme hyvästit. Katsahdin kivikirkon viereisen keltaiseen kellotapuliin kiinnitettyyn laattaan, jonka kaiverrus kertoi tapulin olevan Venäjän vallan aikainen, rakennettu Nikolai I:n aikana vuonna 1829. Hollolassa todella on historiaa.
Ehdin vielä niukin naukin poiketa myös kirkon vastapäätä sijaitsevassa, punaisessa Hollolan Vanhassa Kunnantuvassa, jossa on tällä hetkellä ravintola. Aivan upea hirsirakennus! Ja mikä soma vanha puhelinkoppi kunnantuvan tuntumassa, kioskin piha-alueen puolella. Tosin vailla telefoonia. Voipi olla, että koppiin ei ole tarkoitus sujahtaa edes matkatelefoonilla rupattelemaan.
Jos olisin ollut nopea, olisin ehkä ehtinyt tilata vielä kunnantuvan ravintolasta pizzan ennen kuin ovet menivät kiinni, mutta siirryin kuitenkin viereisen Hollolan kirkonkylän kioskin terassille teekupillisen ääreen kirjoittamaan retkipäiväkirjaa.
Aurinkoisella terassilla riitti lämpöä vielä näin alkuillasta. Minua oltiin tulossa hakemaan autolla Hollolasta (bussiyhteydet olivat näin iltasella vähän heikot), mutta odotteluaikaa oli vielä jäljellä. Olisihan sitä kiva vielä virkistäytyä… Eikä uimarannalle ollut kuin yhden alamäen verran matkaa.
Nostin repun vielä kerran selkääni ja astelin Vesijärven rantaan, vaihdoin uikkarit ylle ja kahlasin lämpimään rantaveteen. Teki hyvää ottaa muutama veto järvessä, huuhtaista päivän pölyt pois iholta ja vaihtaa lopuksi raikkaammat vaatteet kulkutamineiden tilalle ennen kuin autokyytini saapui.
Olipa taas kiva kävelyretkireissu! Voi hyvinkin olla, että löydän itseni myös seuraavana kesänä jostain päin Pyhän Olavin mannerreitin reitistöä. Mielenkiintoisia kohteita reitin varrella riittää, sen osoitti jo tämä nelipäiväinen retki.
P.S.
Erityiskiitokset Yrtti-Jyrkille retki- ja reittisuosituksesta ja muusta avusta retkeen liittyen, mukaan lukien kohtauttamiset eli Riitta Asikkalassa ja opas-Nina Hollolassa!
Kävelypäivä
- Keskiviikko 20.7.2022
- Edellinen päivä Pulkkilanharju-Hillilä
Pyhän Olavin reittien linkkejä
- Pyhän Olavin mannerreitti (Savonlinna-Turku)
- Pyhän Olavin merireitti (Turku-Eckerö, Ahvenanmaa)
- S:t Olavsleden (Sundsvall-Trondheim)