Häähninmäen mitä parahin autiotupa ja sen lähipolut ovat saaneet minut suuntaamaan retkeni tänne Hankasalmen ja Konneveden rajamaastoon jo useita kertoja. Tällä kertaa lisähoukuttimena oli Häähninmäen näkötorni, jonka rakentumisen vaiheita olin jo seurannut Häähnintuvan FB-sivun kautta.
Tuumasin, että se on taas Häähninmäen yöretken aika.
Saavuin Häähnintuvan parkkipaikalle alkuiltapäivästä ja onneksi autolle löytyi tilaa. Retkeläisiä oli nimittäin liikkeellä ihan mukavasti kauniin sunnuntaipäivän kunniaksi.
Kokosin ruokanyssäkästäni päiväeväät retkireppuun, taittelin taskuun netistä reittiavuksi tulostamani kartan (melko samanlainen kuin kuvassa yllä) ja tutkailin vielä hetken reittivaihtoehtoja tästä tienposken paremmasta kartasta. Päätin lähteä kävelemään minulle vieraampaan kolkkaa eli kartan kaakkoisosaan piirrettyä pyöräily- ja patikointireittiä. Ainakin sillä lailla sovelletusti; ihan villeimmät kiharaviivat alkumatkasta päätin suosiolla jättää maastopyöräilijöille.
Useampikin päiväretkeläinen ehti sujahtaa suuntaan jos toiseen, kun olin vasta alkutaipaleella Häähnintuvantiellä, mutta autoja tuli vastaan vain pari. Pääsin kohta hetkeksi metsäpolulle, sitten askelsin taas pikkuteitä pitkin.
Peltoseläntien varressa nautin syksyn upeista väreistä ja pohdin, millaista on tai on ollut asua näissä kauniissa maisemissa, hieman syrjemmällä. Yhden talon kohdalla paljastui, että se ei ollut enää kenenkään koti.
Sitten tuli eteen reittikartalla varustettu risteys. Tämän kartan mukaan Häähninmäen reitistöä oli noin 25 kilometriä, kun tuoreemman version eli taskuprinttini mukaan merkittyjä reittejä on nyt yhteensä peräti 35 kilometriä. Häähninmäen reitistö onkin jo aikamoinen.
Reitti ohjasi minut kääntymään tälle hyvin tuoreen näköiselle metsäautotielle, jonka suljetun portin kävelijä tai pyöräilijä pystyy helposti kiertämään oikealta sivulta. Jatkoin matkaa Karkeanlehdonmäen suuntaan.
Ylämäen hiekkakuopalta reittinuoli ohjasi minut metsään hehkuvan keltaisen väriloiston keskelle. Sain astella polkua ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni.
Reitti oli merkitty paikoin punaisilla puisilla nuolimerkeillä, mutta toisinaan myös oransseilla maalimerkeillä. Sitten eteen tuli minun silmissäni selvä haarauma, mutta en ollut varma, mihin reitti jatkuisi. Päätin jatkaa suoraan, mutta huomasin pian, että polku päättyi siihen. Kaivoin karttaprintin taskustani ja vertasin sitä puhelimen karttasovelluksen karttaan. Matkaa seuraavalle metsäautotien pätkälle (ja takaisin reitille) ei ollut pitkästi, joten päätin ”oikaista” omaa reittiäni.
Hetken aikaa tämä oikaisu olikin helppoa (ja satuin vieläpä kanttarelliesiintymän kohdalle!), mutta sitten vastassa oli ryteikkö, jonka läpi pujottelu vei vähän enemmän aikaa. Mutta eipähän ollut tarvinnut kääntyä takaisin…
Sitten olinkin taas karttaan merkityllä reitillä, jota seurasin tovin, kunnes hakkuuaukean kohdalla aprikoin jälleen, mistä se oikea ura oikein meni. Netistä tulostettu kartta ei ollut kauhean tarkka ja koska en jatkon reittimerkkiä heti äkännyt, päätin jälleen oikaista ja menin omaa reittiäni hakkuuaukean poikki Karkealehdonmäelle. Se oikea reitti meni luultavasti pikkuisen sivummalta.
Karkealehdonmäellä pysähdyin pitkäksi aikaa syömään syksyn lihottamia ihania mustikoita. Kuinka ollakaan, puhelimeeni pingahti ystävältä viesti ”omenan kokoisista mustikoista”. Samoissa tunnelmissa oltiin, vaikka eri seuduilla. Pääsin hehkuttamaan takaisin kanttarellisaalistani, joka kasvoi hetken kuluttua lisää.
Karkeanlehdonmäellä yhytin taas reittipolun helposti ja laskeuduin metsäpolkumaailmasta metsäautotien kautta Rasinmäentielle. Kivimäen lähestyessä piti päättää, käväisenkö vielä mäen rinteessä olevalla luolalla, mutta eväsnälkäni piti huolen siitä, että jätin luolamutkan tekemättä. Se voisi olla vaikka oman retken väärti.
Kivimäen rinne vietti alaspäin ja aurinko antoi parastaan, kun Purtomäki tuli yhä lähemmäs. Kohtasin matkalla päivän toiset pyöräilijät. Kun Purtomäki jo näkyi tien päässä ja katselin sopivaa evästelypaikkaa, hämmästyin tolpan nokkaan ripustettua polkupyörää. Jännä tapa parkkeerata! Vai onko tässä nyt sitten kerrankin tarpeeksi iso pyöräilyreitin tai sen taukopaikan merkki?
Omalla kohdallani fillari sai luvan markkeerata taukopaikkaa, joten perustin hetkellisen teetuvan tien toisella puolella olevalle aurinkoiselle kivelle ja yksinkertaisesti nautin olostani, samalla kun mutustelin eväitäni. Läheisen metsän takana laidunsivat lehmät.
Tie kaarsi aivan Purtomäen pihapiirin vieritse, muhkean ruska-asuisen pihlajan kautta. Osa omenapuiden sadosta oli vielä tallella puissa.
Pihapiirin rakennusten takaa löytyi opaste Pellonreunalenkin alkuun. Katsoin taas karttaani ja jatkoin matkaani pellonreunan ohitse pikkutietä pitkin, aina Poltinlammelle saakka.
Suon ympäröimä Poltinlampi oli mitä mukavinta ylittää pitkospuupolkua pitkin. Katsoin kaihoten Poltinlammen rannan saunaa, jossa tajusin eräällä aiemmalla Häähninmäen retkellä päässeeni saunomaan.
Kävelin leppoisaa tahtia Poltinlammelta kohti lähtöpaikkaani, Häähnintuvan parkkipaikkaa. Sää oli ollut mitä hienoin ja sain myös kävelyretken loppupuolella nauttia täysillä syystunnelmasta ilta-auringossa.
Alueen reittien opasteet maastossa ovat osalla reitistöstä jo kohtalaisessa mallissa, mutta osaa ollaan vielä parantamassa. Kulkemallani osuudella pientä lisämerkintöjen tarvetta vielä oli, mutta kartan kanssa pärjäsi. Urakkaa näin laajassa reittikokonaisuudessa ylläpitäjillä kyllä riittää.
Saavuin Häähninmäen huipulle polkua, joka johdatti minut ensin tämän suloisen Peikkola-pikkutuvan luo. Muistin hyvin, miltä Peikkola oli ensikäynnilläni näyttänyt (= aika nuhjuiselta); nyt tupa oli sisältä ihanan siisti ja kutsuva vaikka sadepäivän eväskahvitteluun.
Vaan sitten… Päivän odotettu ohjelmanumero: Häähninmäen näkötorni.
Häähninmäen upouusi näkötorni kohosi edessäni juuri niin komeana kuin saattoi odottaa – tai ehkä vieläkin komeampana! Torni on taiten rakennettu ja maastoa sen ympärillä on osattu mahtavasti varoa.
Tornin erikoisuus on tietenkin tuo yläosan mökki, jossa on jopa yöpymismahdollisuus (varaussivusto on tätä kirjoitettaessa työn alla). Koska oma visiittini osui vielä aikaan, jolloin mökkiosan viimeistely oli menossa eikä lopputarkastusta ei ollut tehty, en vielä päässyt tutustumaan itse mökkiin.
Ei se minua kuitenkaan jäänyt kismittämään. Näköalatornin avotasanteelle (tornimökin alapuolella) nimittäin pääsi ja sain omin silmin todeta, miten hulppeat näköalat Häähninmäen näkötornista on! Aivan huippua. Ihastelin myös rappusia, jotka ovat tosi helppokulkuiset verrattuna moneen muuhun käymääni näkötorniin.
Häähninmäen näkötorni ja sieltä avautuvat maisemat todella kruunasivat tämän päivän. Kiitin mielessäni tornin ideoijia ja rakentajia, upeaa työtä tehneitä talkoolaisia, kaikkia, jotka ovat tekemisillään mahdollistaneet sen, että Häähninmäen alue on nyt tällainen mahtava retkeilykohde. Ihan mieletön suoritus ja lahja meille ulkoilijoille, että kaikki tämä on saatu aikaan.
Samaa kiitollisuutta koen tästä Häähninmäen vanhemmasta keitaasta eli Häähnintuvasta. Tämä oli jo kolmas yöretki tälle autiotuvalle.
Onnellisissa mietteissä lähdin sitten käymään parkkipaikalla, jolla oli jäljellä enää oma menopelini. Muut kävijät olivat (minun onnekseni) olleet päiväretkellä, joten näytti lupaavasti siltä, että saisin autiotuvan vain itselleni yöksi. Kun yöpymiskamppeineni palasin polkua pitkin Häähnintuvalle, hämärä laskeutui jo toden teolla.
Iltapalan syötyäni sytytin myrskylyhtyni, jonka valossa lähdin vielä lyhyelle iltakävelylle, käväisemään näkötornissa. Kuu loimotti jokseenkin täyden mallisena tummalta yötaivaalta, tähtimeri leijui yläpuolellani, eikä valosaasteesta ollut tietoakaan. Äänimaisemana oli vain tuulen humina. Kerrassaan hieno fiilis! Revontulinäytös olisikin ollut ehkä jo liikaa samalle reissulle…
Laskeuduin kiitollisena näkötornista ja kömmin Häähnintuvan suojiin yöunille.
Aamulenkillä Häähninjärven ympäri